Tai harmeja, miten sen nyt ottaa...

Iloista on se, että ole viettänyt viime viikonloppuna henkilökohtaista hiljaisuden retriittiä, ollut pitkästä aikaa yksin kotona pitkän viikonlopun. Ja ai että meni aika nopeasti. Tallilla kävin joka päivä iltatallihommissa, ratsastus jäi kurjien kelien takia vähemmälle. Ja mikä Onni - Milo palasi kotiin koeajalta. Tiedän että tälläkin asialla on kaksi puolta, mutta en voi mitään sille että henkilökohtaisista syistä olin hirveän iloinen. Tapasimme siis lauantaina ja Milo nuuhki minut tarkasti, kasvotkin niin että koko naama oli ihan murassa. Muutenkin hiljaisina päivinä iltaiset puuhailut tallitöissä tuntuivat niin mukavilta - tervetulohörinät ja tyytyväinen rouskutus.

Ja ne surut, tai paremminkin harmit. Loukkasin polveni maanantaina niin, ettei sitä pysty ojentamaan suoraksi eikä koukistamaan kokonaan. Syy miksi en ole vielä toimeutunut lääkäriin, on se, että ajoin myös kolarin maanantaina. Molemmissa osallisissa oli syynsä. Kamalinta on ajatus, että teet yhden virheen sekunnin sadasosassa ja se voi olla siinä. Tämä asia teetättää nyt töitä, auto meni korjauskelvottomaksi, uusi pitäisi löytää, vakuutusyhtiön kanssa selvitellä asioita jne. Tänään kuitenkin suuntaan tallille, vaikkei ole tällä jalalla selkään kiipeäminen.

Tällaista tänään, ehkä ensi viikolla parempia uutisia.

Maru

Ps. Kun on yhtäkkiä omaa aikaa, saattaa löytää itsestään hämmästyttäviä puolia. Minä löysin itsestäni käsityöihmisen, neuloin selänlämmittimen hameen ohjeella. Minä, joka aina luokan viimeisenä väkersin niitä lapasia toukokuussa, kun muut jo tekivät kesähameita. Olen aina ajatellut, että en osaa. Isä sanoi aina, että ihminen osaa mitä se haluaa osata ja uskon siihen.  Seuraavaksi ostan ompelukoneen. Kunhan nyt ensin saan hankittua uuden auton...