Ja pimeät, pimeät kelit.. Mutta keskiviikolle on lupailtu meille lunta!

Varoitan, että ratsastusaiheiset kirjoittelut saattavat väistyä hetkeksi taka-alalle, sillä polvessani taitaa olla kierukkavamma tai joitan sen tapaista. Ratsastusasento ei käy päinsä, ei myöskään jalan ojentaminen tai täysin koukistaminen. Niinpä hevostelen nyt maasta käsin.

Koirarintamalla sen sijaan tapahtuu. Maltti, minun sydänkäpyni niiden kaikkien joukosta, 1 vuotias koltiainen, lähtee Jyväskylän kv-näyttelyyn tulevana lauantaina. Starttaamme matkaa joskus klo 3-4 aamuyöllä, jotta olemme paikalla kun kehä alkaa kymmeneltä. Jännittää, sillä näemme näyttelyssä myös Maltin siskon, Nallin (Metakan Narina) ja esitän hänet samalla. Nallin olen tavannut viimeksi joskus 3 kuukauden iässä, joten on todella kiinnostavaa millainen tytöstä on tullut.

Nalli 3kk

Ammattitrimmaajaan turvauduin viimeksi vuonna 2010, mutta nyt kävimme Maltin kanssa ihan trimmausliikkeessä. Ja se teki omalle saksikädelle hyvää, nähdä välillä toisen tekevän. Ja tuli hyvännäköistä jälkeä.

 Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, tässä kuva Maltista (Metakan Mikä Lie) viime kesänä:

Näyttelyposeeraus, ikää 9kk

Tämä kuvaa paremmin Maltin persoonaa:

Tai harmeja, miten sen nyt ottaa...

Iloista on se, että ole viettänyt viime viikonloppuna henkilökohtaista hiljaisuden retriittiä, ollut pitkästä aikaa yksin kotona pitkän viikonlopun. Ja ai että meni aika nopeasti. Tallilla kävin joka päivä iltatallihommissa, ratsastus jäi kurjien kelien takia vähemmälle. Ja mikä Onni - Milo palasi kotiin koeajalta. Tiedän että tälläkin asialla on kaksi puolta, mutta en voi mitään sille että henkilökohtaisista syistä olin hirveän iloinen. Tapasimme siis lauantaina ja Milo nuuhki minut tarkasti, kasvotkin niin että koko naama oli ihan murassa. Muutenkin hiljaisina päivinä iltaiset puuhailut tallitöissä tuntuivat niin mukavilta - tervetulohörinät ja tyytyväinen rouskutus.

Ja ne surut, tai paremminkin harmit. Loukkasin polveni maanantaina niin, ettei sitä pysty ojentamaan suoraksi eikä koukistamaan kokonaan. Syy miksi en ole vielä toimeutunut lääkäriin, on se, että ajoin myös kolarin maanantaina. Molemmissa osallisissa oli syynsä. Kamalinta on ajatus, että teet yhden virheen sekunnin sadasosassa ja se voi olla siinä. Tämä asia teetättää nyt töitä, auto meni korjauskelvottomaksi, uusi pitäisi löytää, vakuutusyhtiön kanssa selvitellä asioita jne. Tänään kuitenkin suuntaan tallille, vaikkei ole tällä jalalla selkään kiipeäminen.

Tällaista tänään, ehkä ensi viikolla parempia uutisia.

Maru

Ps. Kun on yhtäkkiä omaa aikaa, saattaa löytää itsestään hämmästyttäviä puolia. Minä löysin itsestäni käsityöihmisen, neuloin selänlämmittimen hameen ohjeella. Minä, joka aina luokan viimeisenä väkersin niitä lapasia toukokuussa, kun muut jo tekivät kesähameita. Olen aina ajatellut, että en osaa. Isä sanoi aina, että ihminen osaa mitä se haluaa osata ja uskon siihen.  Seuraavaksi ostan ompelukoneen. Kunhan nyt ensin saan hankittua uuden auton...

Tämän viikon heppailut ovat olleet lähinnä maankamaralla tapahtuvaa tallityötä, mikä on passannut minulle oikein hyvin. Eilen tein pienen testiajon talvikenkäongelman tiimoilta. Ongelma siis on, ettei hyvin istuviin ratsastussaappaisiin mahdu mitään ratsastushousujen ja sukkien lisäksi. Näillä leveysasteilla ei ilman kalsareita pärjää, joten siis talviratsastuskenkiä aloin metsästää. Toppasaappaita en enää huoli, ne ei kestä eikä tue. Mistään muista saappaista ei löytynyt asiallista mitoituista kuin Mountain Horsen talvisaappaista ja sitten eräistä lampaanvillavuorisista nahkasaappaista. Hintaluokka onkin sitten +300e, mikä tuntuu paljolta, kun kengillä ei muuta tehdä talvella kuin ratsastetaan kelin salliessa. No, tilasin saappaat ja raportoin sovituskokemuksia varmaan  myöhemmin. Tarkoitus on kuitenkin ne palauttaa, sillä hankin sittenkin kunnon vaelluskenät (Meindl-merkkiä).

Vaelluskenkiä on moneen lähtöön, nämä ovat coretexia ja jäykkyysluokitus oli B. A luokka on löysin ja C luokka tarkoitettu jo vuorikiipeilyyn tai vastaavaan, muistuttanevat jo laskettelumonoja. Kuitenkin ratsastusta ajatellen nilkka tuntui tukevalta, kun niissä on siis jäykkä varsi estämässä nilkan kiertymistä maastossa. Ne ovat vedenpitävät ja oikean sukan kanssa varmasti tarpeeksi lämpimät. Miinuksena oli paksu pohja, joka teki kyllä tunnottoman vaikutelman. Mutta kyllä, tuki tuntui riittävältä ja tiedän, että näitä pidetään myös koiralenkeillä ja metsästysreissuilla, joten hinta ei kirpaise ihan niin paljon kuin ratsastussaappaissa. Niin ja investoin myös chapsit hintaan 15 e, koska kengissä on mono-tyyppinen nyöritys, eli tarvitaan jotain suojaa kengän ja hevosen väliin.

Muuten olen ollut ihan rikki, kun pitkäaikainen hevosystäväni muutti toiselle tallille. Kyseessä on ihana kouluruuna Milo, joka esiintyy  myös blogin kuvassa. Milo on ollut tallilla aina, ja kovin orvolta tuntuu ilman sitä. Ymmärrän kyllä, että Milo tarvitsee oman ihmisen ja on varmasti parhaillaan yhden ihmisen hevosena. Se oli herkkä ja ihana, isoliikkeinen . Muistan elävästi ensimmäisen ratsastukseni Milolla. Kun ratsastaja ei saanut tasapainoaan pysymään tasaisesti molemmílla jalustimilla, Milo kiemurteli uran molemmin puolin kuin huppelissa. Kun ratsastaja sai tasapainonsa vakaantumaan, hevonenkin suoristui. Milolla ratsastaminen on ollut myös eräänlainen taitomittari minulle. Se ei anna ilmaiseksi, mutta jos itse osaat ja hallitset kehosi, hevonen tekee ihanasti ja kevyesti kaiken mitä pyydät. Osasi Milo olla myös pörhäkkä, mutta tavallisin reaktio ristiriitaisiin apuihin oli laiskottelumoodiin päätyminen. Milo opetti kevyttä kättä, tarkuutta ja kontrolloitua ratsastusta. Ja sitä, että ollakseen täydellinen ei tarvitse olla täydellinen.

 

" Suru on lahja jäljelle jäävän

kaiho on kaipaavan omaisuus

Sen iltaisin tiedän vielä heräävän

kun tähdissä loistelee ikuisuus

On jäähyväisten aika

Sinä lähdet, minä jään

On jäähyväisten aika

Hyvästi jää"

-TUURE KILPELÄINEN-

 

Osallistuin eilen tallillamme järjestettävälle istuntakurssille.Tämä osui ajankohtaisesti hyvään saumaan, sillä olen tullut viimeaikoina varsin tietoiseksi ongelmistani jalan käytössä sekä  puuttellisesta keskivartalon käytöstä. Suuri ongelmani hevoseen vaikuttamisessa on ollut alapohkeen jäykkyys ja se, etten pysty sitä käyttämään ilman että koko jalka jännittyy ja varpaat kääntyvät ulos. Käytän siis pohkeen takaosaa enemän kuin pohjelihasta hevoseen vaikuttamiseen, lonkka kiertyy ulos ja samalla yläkroppakin karkaa eteen. Syyn tähän löysin viime viikolla: jännitän nilkkaa vimmatusti . Kun päästin nilkan rennoksi, lumpsahti koko jalka aloilleen eikä varpaiden pitämisessä kohti hevosen kainaloita ollutkaan mitään ongelmaa. Hevonen alkoi liikkua itseään käyttäen heti alkuun. Tässä siis kuvat istunnastani kuukausi sitten ja viikko sitten:

Kuten näkyy, varpaat ulos ja pohjetta käytetään taakse. Hevonen FF Windmill om. Essi Alavuokila

Neutraalimpi jalan asento -rento nilkka ja reidessä sisäkierrettä. Tämän kun pystyisi pitämään yllä myös ravissa ja laukassa.

 

Eilen keskityimme teoriaosuudessa paljolti keskivartalon hallintaan ja harjoitusravissa istumisen saloihin. Itse ratsastus meni sitten ihan penkin alle. Keskityin niin kovasti omaan kroppaani, että itse ratsastaminen unohtui täystin. Kun huomion kiinnittää sitten hevoseen ja mitä se tekee, karkaa istunta ihan omiin sfääreihinsä. Kaikki lihakset tuntui tosi väsyneiltä, eikä ihme, sillä uhohdin tietysti myös keskivartalotukea pinnistellessäni hengittää. En saanut millään jalkaa pysymään reidestä sisään kiertyneenä ja nilkasta rentona, vaikka se muutama päivä sitten tuntui jopa helpolta - ainakin käynnissä. Harjoitusravissa joko peppu ei pysynyt penkissä tai reisiä jännittämällä siinä onnistuin, jolloin koko jalka jäi jännittyneeksi eikä pohkeen käytöstä tullut mitään. Kevyessä ravissa samainen jalan jäykkyys ja uloskiertyminen oli valllalla, jolloin yläkroppa pyrki myös kököttämään eteenpäin.

Mitä siis opin? Yhtäkkiä, lopputunnista kun lähdin keventelemään, sain painon päkiälle, koko jalka rentoutui, varpaat pystyi kääntämään menosuuntaan ja pohjetta käyttämään suoraan sivulta kohti kylkeä, pohjelihaksella. En siis ole pelkästään jännittänyt nilkkaa ja kipristänyt varpaita, vaan päästänyt painon kantapäälle. Muutoksen myötä pystyin keventämään paljon matalampaa kevennystä, hevonen liikkui eteen rennosti ja itseään käyttäen.

Mitä siis aion muistaa seuraavalla ratsastuskerralla (lauantaina)?

- paino päkiälle, ei kantapäälle

-reiden sisäkierre

- ja siinä harjoitusravissa pitäää muistaa sen jalan rentouden ja keskivartalon tiukkuuden lisäksi hengittää ja päästää hartiat rennoksi, kyynärpäät kohti lonkkia

Liian monta asiaa ihmiselle joka ei osaa purra purkkaa ja kävellä yhtäaikaa, mutta jostain on lähdettävä. Edistystä on viimeisen puolen vuoden aikana tulltu valtavasti käden asennon kanssa, eli kyynärpäät tavallisesti pysyy lähempänä kylkiä ja kyynärkulma säilyy. Nyrkkienkin asento on tullut helpommaksi hallita.

Tuskin maltan odottaa, että ratsastusjalkineet talven kelejä varten saapuvat postin mukana. Nuo kumpparit ja tavan talvikengät EI ole hyvät ratsastusjalkineet, mutta ilma liian kylmä ratsastaa ilman kalsareita ja lämpimiä sukkia, jolloin taas saappaat eivät mahdu jalkaan. Keväällä saa suutari tehdä asialle jotain, jos ei tilanne helpota.

 

 

Olen 37-vuotias sairaanhoitaja, kettuterrierikasvattaja ja sennuratsastaja. Olen pitkään pohtinut bloggaamisen aloittamista. Motiivina olisi tallentaa kennelin elämää ja säilöä jonkinlaista treenipäiväkirjaa koiratouhujen ja toisaalta ratsastuksen arjesta. Päiväkirjoja en ole pitänyt vuosikymmeniin, ja oikeastaan ainut mihin taltioituu elämän pieniä ja isoja asioita on facebookin seinä, josta joskus tulee lueskeltua pieniä tekstinpätkiä ja kuvia omasta elämästä monen vuoden ajalta. Tallikaverini esimerkin innoittaman päätin uskaltaa kokeilla.  Olen melko innokas valokuvaaja, joten tulette jatkossa näkemään myös kuvasatoa täällä. Mieluisimpia kohteita ovat tietysti koriat, hevoset ja ratsastajat, joskus jopa onnistunein tuloksin.

Kuvassa Hoffmannin kanssa kesällä 2013

 

Perheeseeni kuuluu puoliso, 3 lasta, 7 kettuterrieriä, saukkokoira ja englantilais-venäläinen ajokoira. Asumme maalla pienessä talossa keskellä metsää. Koirien kanssa harrastamme metsästystä, tokoa, joskus agia ja jäljestystä, mitä nyt mieleen sattuu juolahtamaan. Koiristamme voit lukea lisää kotisivuiltamme www.metakan.com.

Ratsastusharrastukseni on alkanut 11-vuotiaana, siihen saakka hevoset elivät lähinnä mielessä ja tolkuttomana heppakirjojen lukemisena. Tuolloin pääsin ensimmäiselle leirilleni, ja siitä saakka on vakaa pyrkimys ollut hankkiutua tunnille niin usein kuin mahdollista. Ratsastus jäi 24 vuotiaana, odottaessani Emma-tytärtäni. Sittemmin myös fyysisestä, kipua-aiheuttavasta sairaudesta tuli ylitsepääsemätön este rakkaalle harrastukselle. Onneksi veljelläni on vuosia ollut muutama hevonen tallissaan, joita on saanut hoitaa ja ajella kärryillä niinä aikoina, kun selkään ei ollut meneminen. 4,5 vuotta sitten, leikkaushoidon jälkeen, kun kipuongelma oli saatu hallintaan, aloitti silloin 8-vuotias tyttäreni ratsastusharrastusta ja vei äitinsä mukanaan. Ja päivääkään en ole katunut! Ratsastus, hevoset ja hevosmaailma on muuttunut "välivuosieni" aikana, samoin ratsastuksen opetus. Ja mielestäni pelkästään hyvään suuntaan.

Minulla on minulle paras mahdollinen ratsastuksen opettaja ja mahdollisuus viettää aikaa hevosten parissa niin paljon kuin perhe- ja koiratouhuiltani ehdin. Tallilla jossa käyn on erinomaiset opetushevoset.  Asioita joista olen mahdottoman onnellinen.

 

 

Tulevina aiheina tänne ilmaantuu postausta ratsastuksellisista tavoitteista, tarkempaa esittelyä koiristamme ja varmasti ensi viikolla myös keskiviikon istuntakurssiin liittyvää asiaa.

 

Syksyisin terveisin,

Marika